Moin moin!

Viime blogipäivitykseni loppui valitukseen siitä, kuinka muka kaipasin suomalaista vappua ja siihen kuuluvaa täysidiotismia. Huomasin nopeasti valehdelleeni itselleni. Kenties (todella) pieni syvälle alitajuntaani piiloitettu kiitospaitainen alter egoni poti huonoa omaatuntoa koti-ikäväni vähyydestä ja pakotti minut puijaamaan teitä ja itseäni. Tulin tähän tulokseen Hampurin vuotuisten satamasyntymäpäivien, Hafengeburtstagin aikana. Maailman suurimmat satamafestiviteetit vetävät joka vuosi yli miljoona kävijää rymyämään hyhmäisessä kevätsäässä ympäri Elben rantoja. Meno on oikeastaan täysin verrattavissa suomalaiseen vapun juhlintaan, ihmiset pukevat päälle beerjacketinsä (englanninkielinen ilmaus joka tarkoittaa itsensä päihdyttämistä siihen pisteeseen asti, että on immuuni kylmyydelle) ja pakkautuvat jostain kumman syystä samalle alueelle siten että kukaan ei pysty liikkumaan, kenelläkään ei oikeasti ole kivaa ja kukaan ei varsinkaan nauti kanssaihmistensä seurasta. Uusi kyyninen suhtautumiseni saattaa tosin johtua siitä, että unohdin kaljatakkini kotiin. Siitä huolimatta, että asun noin sadan metrin päässä satamasta, vietin aikaa juhlallisuuksissa yhteensä 15 minuuttia. Visiitin saldoksi jäivät lievä nuha ja lautasellisen puoliraakaa kanaa.

Vaikka Suomea ei siis ole vielä sen suurempi ikävä niin teitä, sen asukkaita on. Tämä ikävä sai todella paljon helpotusta tämän kuun aikana kahden eri vierailun merkeissä. Heti Hafengeburtstagin jälkeisenä tiistaina saapuivat Jyväskylästä kaksi iloista matkamiestä, Matti ja Aapo ja heti seuraavana päivänä yrmeä Venäjän karhu Henri "Boris" Pitkänen. Kotka, Leijona, Yösusi ja Bobo juhlivat ja turisteilivat aina sunnuntaihin asti, jolloin Hollanti kutsui vierailijoitani. Todella hauskan yhdessä vietetyn ajan jälkeen olin pelkkä savuava ihmisraunio, niin väsymys kuin piinaavat flash-backit hävitystä Champions League finaalista pommittivat psyykeäni (juuri tätä lausetta kirjoittaessani, kaksi viikkoa finaalin jälkeen, alkoi katutasolta kaikua äänekkäitä huutoja: CHELSEA! CHELSEA! Jättäkää minut jo rauhaan!). Liian pitkästä levosta oli kuitenkin turha haaveilla, rakas isoveljeni ja hänen ystävänsä Jukka tekivät kahden päivän mittaisen Hampurin koukkauksen ennen Berliinin valloittamista. Keskiviikosta perjantaihin nautimme toistemme huonosta seurasta ja Thaimaalaisesta funk-musiikista.

Waipod Phetsupan, thaimaalainen funkjumala

Sää on alkanut muuten vihdoinkin hymyillä pohjoissaksalaisille. Ensimmäisen puolentoista Hampurin kuukauteni aikana valehtelematta joka päivä satoi vähintään kerran. Sään mittapuissa Hampuri onkin vaikea rakastajatar. Ensin hän maanittelee sinut makuuhuoneeseen lyhyellä auringonpaisteella vain sitoakseen sinut sängyntolppiin ja piiskatakseen lyhyillä sadekuuroilla ja hirmuisilla tuulenpuuskilla. Sää siis vaihtelee todella nopeasti ja arvaamattomasti. Viimeiset pari viikkoa ovat kuitenkin olleet melko upeita, elohopea on kohonnut jo lähelle kolmeakymmentä, kirsikkapuut ovat kukkineet Alsterilla ja sateesta ei ole ollut tietoakaan.

Ensimmäisen maailmasodan muistomerkki ja kukkivat kirsikkapuut.

Parantuneet sääolosuhteet mahdollistivat myös vierailun Pohjanmerellä. Kävimme St. Peter Ordingin valtavalla hiekkarannalla juuri laskuveden aikaan. Hiekkaranta muistutti lähinnä aavikkoa, pelkästään päästäkseen merelle asti piti tarpoa lähes puolen kilometrin matka. Paikka oli toki näkemisen arvoinen, mutta varoituksen sanana Saksan matkaajille todettakoon, että saksalaiset vanhukset ovat vannoutuneita nudisteja. Liian paljon roikkuvaa maksaläikkien peittämää ihoa saa innokkaimmankin hiekkalinnojen rakentelijan kaipaamaan vuoristoon.

Näkymä Sahara.. siis St. Peter Ordingissa

Vaikka suurimman osan ajastani vietän kotona St. Paulissa, Sternschanzen tyylikkäissä pienissä kahviloissa ja yliopiston alueella, niin onhan Hampurissa toki keskustakin. Hampurin keskusta on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tylsähkö ja steriili peruseurooppalainen suurkaupungin keskusta henkkamaukkoineen ja starbuckseineen. Pariin mainitsemaani poikkeukseen lukeutuu esimerkiksi Gängeviertel, Hampurin oma Kristiania. Keskeltä rikkainta, pankkien ja toimistorakennusten täyttämää Hampuria löytyy pieni boheemilinnake, kortteli joka koostuu rapistuvista, St. Paulin tyyliin täysin graffitein ja julistein koristelluista rakennuksista. Nämä rakennukset kätkevät sisäänsä taidegallerioita, kahviloita ja ravintoloita, joita pyöritetään tavalla johon kulutusyhteiskunnan katkeroima Babylonin lammas ei kertakaikkiaan ole tottunut. Kaikki korttelissa järjestettävistä lukuisista konserteista ovat järjestään ilmaisia, ja baareissa saa juomistaan maksaa useimmiten niin paljon tai vähän kuin huvittaa.
Keskustasta löytyy myös Occupy Hamburgin telttakylä. Tämä valtavana kansanliikkeenä alkanut toivontäyteinen, vihaisten, pettyneiden nuorten ihmisten kansanliike on lähes kauttaaltaan supistunut käsittämään enää kaikista tärähtäneimpiä foliohattuja. Texasilainen kuvataiteilijaystäväni Ken kertoi vierailustaan Occupy Frankfurtin telttakylässä. Vimmainen, oikeutettu protesti vääristynyttä taloussysteemiä vastaan manifestoitui enää päivittäisenä makabeerina aktina, jonka aikana telttakylän afrikkalaisvahvistus lampsi viereisen pankin ikkunoiden edessä olevaan puistoon, pyllisti ja teki tarpeensa pankin asiakkaiden ja työntekijöiden ihastellessa lasin takaa.

Occupy Hamburgin puolihylätty telttakylä

Haluaisin vielä jatkaa tätä kirjoitusta, mutta liika on liikaa. Joten, jos suotte anteeksi, vedän kattilan päähäni, aseistaudun harjanvarrella ja käyn huitomassa aikaisemmin mainitut katutason huutelijat takaisin Lontooseen.